suomeksipå svenskain english
 

Viroon

Sateenharmaan syyskuisen perjantaiaamun koitteessa lähes 30 majakkabongaria kokoontui Länsisatamaan tähtäimessä Viron majakoiden valloitus. Suuntana oli Hiidenmaa ja Saarenmaa.
Paikasta toiseen siirryttiin nopeasti ja ensimmäinen kohde, Suurupi 1 Tallinnasta hieman länteen, oli pian saavutettu. Matkan varrelta oli poimittu kyytiin majakkaseuralaisille ennestään tuttu kaveri, Peter Peetsalu, jonka korvaamaton apu avasi meille muuten sulkeutuneina pysyviä majakanovia.


Suurupi 1 oli joillekin matkalaisille tuttu jo viime vuoden matkalta. Näin ensikertalaiselle majakka toi mieleen Muumitalon. Valkoinen, pyöreä torni kohoaa kukkulan päältä ja veden tavoittaa silmiinsä vasta majakan huipulta. Vehreä ympäristö, vanhat rakennukset ja omenoita notkuvat puut lisäävät sisämaan tuntumaa. Tavoitimme vielä pihalta rouvan, joka oli hoitanut majakanvartijan tehtäviä, mutta oli muutama kuukausi aikaisemmin vapautettu tehtävistään.

Hiidenmaalle

Nopeasti ahtauduimme bussiin ja matka kohti seuraavaa kohdetta alkoi. Edessä oli matka Haapsaluun, josta ylitys lautalla Heltermaan satamaan ja ajo Hiidenmaan halki Ristnan majakalle. Hiiumaalla eli Hiidenmaalla on palvottu muinaissuomalaisten tavoin henkiä ja maahisia ja näitä muinaisia palvontapaikkoja on yhä metsissä. (poisto) Kuulemma monet ihmiset yhä uskovat näihin henkiin ja maahisiin....


Meillä ei kuitenkaan ollut aikaa tutustua saaren ihmeelliseen luontoon tarkemmin. Matkan aikataulu oli rakennettu lähes minuutin tarkkuudella ja pienestäkin ajanylityksestä sai ”huutia”... Tämä tapahtui allekirjoittaneelle vain kerran, Ristnan majakalla. Matkan suurin napina aiheutuikin kireästä aikataulusta. Sitä varmaankin löysätään, jos matka saa jatkoa.


Majakka oli upea ilmestys seistessään koko kirkkaanpunaisessa loistossaan syksyisen metsän keskellä. Tämäkään majakka ei siis sijainnut aivan meren rannalla, tosin meri oli sekä kuultavissa että muutaman minuutin kävelymatkan päässä. Majakan on rakentanut sama ranskalaistoimisto, joka rakensi Valassaarten punaisen teräsmajakan. Ristnakin oli teräsrunkoinen, mutta nyt keskiosaa peittää vahvikkeeksi valettu betonikerros. Vahvistus on tehty nätisti eikä se rumenna majakkaa ollenkaan. Koristeellinen yläosa on alkuperäisessä loistossaan.


Seuraava kohde Köpu ei onneksi ollut kaukana. Tämän valkoisen pyramidimaisen majakan juurella mielen valtasi kunnioitus. Se on yksi maailman vanhimmista, rakennettu 1530-luvulla ja sijaitsee Hiidenmaan korkeimmalla mäellä. Alunperin majakan huipulle kiivettiin ulkopuolisia tikkaita pitkin, mutta 1800-luvulla tehdyn korotuksen jälkeen sisälle kaiverrettiin pitkä käytävä, jonka portaikon rakenne on samantapainen kuin pyramideissa. Käytävään ei kannata klaustrofobisen yrittää. Se on ahdas, lepotasoja ei ole, nousu on jyrkkää ja portaiden askelväli on epämukavan korkea. Välillä tuli tunne myyrästä maanalaisissa käytävissään. Ylhäältä aukeaa metsäinen näkymä, sillä meri on verraten kaukana.



Köpu on ainoa Hiidenmaan majakka, jolla on varauduttu turismiin. Sieltä löytyy kunnollinen parkkipaikka ja kahvila, josta saa kahvin ja limppareiden lisäksi mm. olutta ja jopa viskiä.

Peter opasti meidät seuraavalle majakalle, Tahkunalle, jonne oli vain ”sellainen viidentoista minuutin matka”. Meille alkoi tämän jälkeen pikkuhiljaa valjeta virolaisten väljyys aika- ja matkamäärityksissä. Kun olimme ajaneet reilusti yli puoli tuntia Tahkunan valkean majakan hahmo kohosi edessämme hämärässä illassa. Ensin luulimme, että majakka ei ollut vielä syttynyt, kunnes huomasimme että mantereen puoleinen lyhdyn ikkuna oli peitetty. Kiersimme meren puolelle ja jouduimme omassa ylhäisessä yksinäisyydessään välkähtelevän majakan valon lumoihin.

Tahkunan salaperäistä tunnelmaa korosti lisätekijä, jonka muisto hiljensi mielen. Rannassa seisoi muistomerkki Estonian uhreille. Tästä paikasta oli Estonian uppoamispaikalle vain noin 50 kilometriä. Siinä kohisevan meren äärellä illan hämärässä vietin pienen hiljaisen hetken heidän muistolleen ja tragedialle, jota toivottavasti ei koskaan enää kenenkään kohdalle tulisi.


Nousu majakan huipulle tapahtui lähes käsikopelolta, sillä valoja oli niukasti matkan varrella ja illan hämärä muuttui pimeydeksi majakan sisällä. Päivän kävelyt ja nousut majakoihin alkoivat jo tuntua reisissä, mutta Tahkunan huipulle oli ehdottomasti päästävä. Hetki oli lumoava linssistä loistavan valon äärellä. Valonsäteen mukana saattoi kuvitella singahtavansa kymmenien kilometrien päähän pimenevän meren ylle...

Ulkotasanteen ritilälattia saattaa heikkohermoiselle olla liikaa. Maahan on pitkä matka eikä ilmassa pidä kuin muutama metallilanka ristissä jalkojen alla.

Päivän rasitukset alkoivat painaa jo yhtä ja toista matkalaista ja kun ruokaakin oli matkan aikana saatu aika niukasti. Hotellimme löytyi saaren toiselta puolelta. Siellä muut olivat tilanneet itselleen ruoan paitsi tämän kirjoittaja, joka halusi jotakin muuta, kuten voileivän tai salaatin. Mutta muuta ei ollut. Sopeutuvana ihmisenä sitten täytin vatsani oluella ja parilla pöytänaapurilta lainatulla leivänpalalla. Illanvietto tapahtui rattoisasti joukkomme täyttämässä baarissa, jossa aukioloaika oli määräämätön ja palvelua ja tarjoilua riitti niin kauan kuin asiakkaitakin.

Saarenmaalle

Seuraava aamu valkeni harmaana ja hiukan tihkusateisena. Ajoimme tunnin matkan Saarenmaan puolelle hämmentävästi nimitetyllä lautalla. Vårdö-lautta on lähtöisin Suomesta ja Ahvenanmaalta moinen saarikin löytyy. Pieni lautta tai lossi oli loppuunmyyty. Seuraava olisi lähtenyt 9 tunnin kuluttua, mutta Peterin tekemä varaus löytyi kirjoista. Onneksi isolla selällä ei tuullut...

Jälleen alkoi ajomatka saaren halki. Kohteena Vilsandin suojelualue ja siellä sijaitseva majakka. Peterissä on juttumiehen vikaa ja hän viihdytti pitkillä siirtymätaipaleilla kuulijoita oikein mukavasti. Huomasin, että joihinkin juttuihin kannatti kuitenkin suhtautua samoin kuin savolaisiin eli vastuu siirtyy kuulijalle...

Matkalla pysähdyimme kauniissa, vanhassa kartanossa, joka oli muutettu Vilsandin luontokeskukseksi. Vilsandin esittelyn ja ruokailun jälkeen siirryimme rantaan, jossa odottikin yllätys. Veneet eivät päässeet aivan rantaan, joten ainoa keino päästä veneeseen oli riisua kengät, kääriä lahkeet ja kahlata muutama metri kylmässä vedessä niljaisessa kivikossa. Veneinä toimivat entinen pelastusvene ja jokin armeijan syöksyveneen tapainen eikä vauhti näillä päätä huimannut. Etanahitaan matkan jälkeen meitä odotti virolaisittain parin kilometrin kävelymatka majakalle. Lähes tunnin tarpomisen (5-6 km) pääsimme kuin pääsimmekin majakalle ja matkan vaivat unohtuivat hetkeksi.


Vilsandin majakan ympäristö on kuin unohdettu pikkukylä. Ränsistyneitä, kallellaan olevia rakennuksia sijaitsee siellä täällä korkeassa heinikossa. Majakka on hyväkuntoisen näköinen, tosin valkea maali on paikoitellen kulunut myrskyn voimasta pois. Majakka on rakennettu 1809 ja valon korkeus merenpinnasta on 40 m. Huipulta näkee upean luonnonpuiston ylhäältä päin, rakentamattomat, luonnonmukaiset kivikkorannat ja aavan meren.

Vilsandin saari on vanhin Viron kansallispuistoista ja lisäksi Euroopan vanhimpia. Sen lintuluodot ja -saaret ovat Viron parhaimpia lajirunsaudessaan. Kasvikuntakin on erilainen kuin Suomessa. Rehevät lehtokorvet ja avoimet rahkasammalnevat ovat tyypillisiä. Itselleni Vilsandi jäi mieleen myös toisesta syystä. Heinikossa kahlatessani minua puri kädestä hämähäkki. Ennen kuin hyppäsin ulos nahoistani ehdin huomata, että se oli iso, pullea ja vaaleanruskea, mutta ei siitä sen enempää, jotteivät herkemmät lukijat näe painajaisia.

Päästyämme jälleen vene- ja kahluumatkan jälkeen onnellisesti rannalle suuntasimme kohti viimeistä avoimien ovien majakkaamme Säären niemimaalla. Edessämme aukenikin vaikuttava ilmestys ja tämä oli ehdottomasti kauneimmalla paikalla sijaitseva majakka. Sörven mustavalkea, huikean korkea (52 m) ja linjakas torni sijaitsee kilometrejä pitkän niemen kärjessä ja sitä kiertävät upeat hiekkarannat ja kesytön, aava meri.

Vasta majakan huipulta saa käsityksen paikan kauneudesta. Neuvostoliiton aika on varmasti virolaisille ollut epämieluisaa aikaa, mutta turisti pitää sitä myös siunauksena. Neuvostoaikana rannat oli suljettu, aidattu piikkilangoin ja vartijat pitivät lopullisesti huolen, ettei ranta-alueille ollut mitään asiaa. Tämän aikakauden seurauksena rannat ovat edelleen rakentamattomia ja luonnontilaisia, joissa asustavat vain joutsenet ja erilaiset merilinnut. Hiekkarannat levittäytyvät autioina kilometri toisensa jälkeen ja aallot saavat murtua ikiaikaisille kiville kuten ovat tehneet tuhansien vuosien ajan.

Tornista huomasimme toisen bussilastillisen saapuvan paikalle. Meidän paikalla olomme oli heille onnenpotku, sillä torniin ei normaalisti pääse. Hälisevä nuorisojoukko virtasi ylätasanteelle ja matkanjohtajamme Pekka V yritti pistää kuokkavieraita pihalle, mutta huonolla menestyksellä. En sitten tiedä kenen pää olisi vaadittu vadille, jos joku näistä kuokkijoista olisi lentänyt kaiteen yli...

Matkalla majapaikkaamme pysähdyimme vielä Majak-nimisellä bussipysäkillä, jonka tuntumassa toden totta oli myös majakka. Tyypillinen neliskanttinen neuvostomajakka, mutta majakka kuitenkin.

Yövyimme kahdessa eri paikassa, lomakylässä ja maatilamajoituksessa. Ensimmäisessä nautimme kaikki erinomaista lohta, osa jäi lohilammikoiden tuntumaan yöpymään ja osa lähti maatilamajoitukseen, josta löytyi idyllinen pihapiiri ja jopa sauna.

Sunnuntai kului lähes kokonaan kotimatkaan. Oli ehdittävä mantereen puolelle vievälle lautalle eikä Kuressaaressa ollut tuntia enempää aikaa ostoksille. Lisäjännityksittä ei tästäkään kuitenkaan selvitty. Kuljettajamme oli pelannut uhkapeliä polttoaineen kanssa ja hävisi. Siinä me kökötimme keskellä suota halkovaa tietä. Takanamme omalla autolla tulivat Erkki & co. olivat vielä liian kaukana, joten nyt oli pakko pysäyttää joku ohikulkeva. Lähes pakkokeinoin pojat saivat pysäytettyä auton, joka vei heidät polttoaineen ostoon. Vähän ajan päästä selvisi, että olimme satamasta vain parin kilometrin päässä, joten polttoaine järjestyi paikalle nopeasti ja hiukan nikotellen pääsimme jatkamaan matkaa. Ajoitus oli niin loistava, että pääsimme ajamaan lähes saman tien lauttaan.

Mantereelle ja kotiin

Lauttamatkan jälkeen mantereen puolella Virtsussa pysähdyimme pikaisesti katsastamaan kylän punavalkoisen neuvostoaikaisen majakan, joka oli perinteistä neliskulmaista mallia. Siinä rantakivellä istuen oli kiva katsella majakkaseuralaisia, jotka kykkivät ja kumartelivat tutkimassa maaperän ja kasvikunnan ihmeellisyyksiä. Kamerat räpsyivät, majakka ja sen bongarit ikuistettiin ja sitten olikin viimeisen bussietapin aika, joka siirsi meidät Tallinnan laivaterminaaliin.

Jossakin vaiheessa Pekka haastatteli matkalaisia bussissa ja kyseli mieleenpainuvimmasta majakasta matkalla. Ihmisten oli vaikea valita. Useimmat reissun majakoista olivat koskettaneet syvältä, kukin hieman eri tavalla.

Matka olikin mieleenpainuva, monella tapaa. Viron luonnon koskemattomuus, monimuotoisuus ja majakoiden upeus ovat vertaansa vailla ja toivon, että majakkaseura ottaa retken Viroon jokavuotiseksi perinteeksi.


Teksti: Tuija Sarmaslahti