suomeksipå svenskain english
 

Uudenkaupungin ja Rauman majakat houkuttelivat mukaan kaksi taksiveneellistä retkeilijöitä, vaikka syyskuu alkoi sateisena ja rantautumismahdollisuudet olivat tuulen takia epävarmoja.

Ensimmäinen vene lähti rannasta klo 7.30. Ymmärrettävästi he olivat enimmäkseen Majakkaseuran paikallisia jäseniä. Kauempaa tulevat kerääntyivät puolen päivän jälkeen Uudenkaupungin Pakkahuoneen venesatamaan, josta pikkubussi vei meidät Raumalle. Retkivene odotti Syvärauman satamassa, ja aloitimme kierroksen päinvastaiseen suuntaan.








Rauman satamaväylä riittää pitkään, ennen kuin päästään merelle ja rannikkosaaret ohitettava ennen kuin Kylmäpihlaja alkaa näkyä. Merimajakkana se on ensimmäinen väylämerkki avomereltä tulevalle.




Valokuvissa saari näyttää usein karulta ja majakka melkeinpä virastomaiselta. Todellisuudessa itäpuolen satama on tunnelmallinen. Kesän viimeiset kukkamättäät ja runsaat tyrnimarjapensaat reunustavat polkua majakan luo.



Majakka sateisena hetkenä Kuva: Katja Hagfors

Majakka on rakennettu 1953, ja se on viimeinen suuri majakkamme. Tyyliltään se ei juuri muistuta muita majakoita, mutta luotsiasemia kyllä - ja luotsithan täällä yöpyivät ja päivystivät. Kun lähtee nousemaan tornin kerroksiin, voi käydä mielessä ajatus, olisiko jossakin hissin ovi? Niin kerrostalomainen porraskäytävä on. Hissiä ei ole, vaan hotellihuoneita, joilla on merellinen nimi ja tunnuskuva, ja joka kerroksessa vessa tai suihku. Kylmäpihlaja valmistui matkailukohteeksi ja hotelliksi 1988. Voi vain kuvitella, millainen näkymä hotellihuoneen ikkunasta on.

Majakassa on 12 kerrosta ja korkeutta maanpinnasta 32 metriä. Ylätasanteelta avautuvat näköalat mahtavasti joka suuntaan. Lännessä on pelkkää merta Ruotsin rannikolle asti, ja idässä häämöttää utuisesti Rauman teollisuuslaitoksia. Suoraan etelässä on seuraava kohde, Santakarin pooki.

Kahvittelimme tukevasti majakan ravintolasta, ostimme kortteja ja saaristolaisleipiä ja maleksimme sitten rantaa kohti. Suuntasimme kohti etelää.




Santakarin kohdalla vene hiljensi vauhtia ja otimme kuvia. Hienosti kunnostettu pooki rakennettiin 1857. Tuolloin autonomisen Suomen luotsi- ja majakkalaitos rakensi ahkerasti tunnusmajakoita Pohjanlahdelle, koska englantilaiset olivat tuhonneet merimerkkejä ja rannikkokaupunkeja Krimin sodassa 1853-1856 Perämerelle asti. Samana vuonna 1857 luotsilaitos rakensi Pohjanlahden rannikolle ainakin kahdeksan puista tunnustmajakkaa. Santakarin ikkuna- ja oviaukkojen puitteet ja vaakalaudoitusvyöt on maalattu valkoisiksi, mistä se saa pookirakennukseksi epätavallisen viimeistellyn ilmeen.


Lyökin pooki oli majakkaseuralaisille ilmeinen ykköskohde. Avomereltä lähestyessämme näkee, miten hyvin punainen ja valkoinen toimivat horisontissa huomioväreinä. Samoin kuin Märketillä, väreilee punaisen ja valkoisen yhdistelmä jo kaukaa erityisellä tavalla: kun tietää mitä odottaa, tunnistaa majakan ennen kuin se vielä saa muotoaankaan.

Rannassa oli vastassa Sakari Lindström, pookin pelastusprojektin ykköshenkilö. Yli kymmenen vuoden ajan rakennuksen pinta rapistui uhkaavasti, samalla kun sen kunnostusta ajavat yhdistykset yrittivät saada kokoon tarvittavat taloudelliset resurssit. Kunniavanhus on nyt kunnostettu ja saatu pari viikkoa sitten valmiiksi. Suomen Majakkaseura oli mukana tässä projektissa, jossa on ollut jännittävät vaiheensa. Ja pooki näyttää nuortuneen 250 vuotta.



Lyökin kunnostuksen jäljiltä pääsee katajapensaikon yli mukavasti ja kasvillisuutta vahingoittamatta

Hyödynsimme laituria, joka oli vielä remonttityön tekijöiden jäljiltä paikallaan. Saarella ei ole juuri puita, vain matalia varpukasveja. Oppaamme kertoi runsaasti vanhoja ja uusia juttuja pookista.

Pääsimme kurkistamaan pookin sisään. Yleensä joukossa on aina muutama, joka kiipeää jos suinkin mahdollista rakennuksessa ylös asti. Mutta pookissa olisi joutunut kiipeämään tikkaita välitasanteelta seuraavalle koko ajan pilkkopimeässä. Se jäi kyllä tekemättä. Mutta alakerroksessa on aistittavissa oman aikakautensa tunnelma.


Sakari Lindström kertoo pookin tarinaa

Ruotsin vallan aikainen torni väriensä ansiosta keveä, mutta varsinkin läheltä jyhkeä ja vaikuttava. Se on maamme vanhin majakka/tunnusmajakka Ruotsin vallan ajalta 1757. Se on siis tasan 100 vuotta Santakaria vanhempi, ja yli 200 vuotta Kylmäpihlajaa vanhempi. Tasan satavuotiseroilla rakennettujen merimerkkien muotokieltä on hauska verrata keskenään.



Viimeinen kohde oli Isokarin majakka saarineen. Rannassa oli betonisatama, ja sen vieressä 1960 rakennettu harmaaksi rapattu luotsiasema. Majakalle vie leveä tie (vaikka paikoin mutainen) saaren toisella puolella.Matkan varrella on sähkötolppia, eli tänne vedetty kaapelisähkö. Matkan alussa on kalliolla kaksikerroksinen luotsitupa 1800-luvulta pienine tähystystorneineen. Oppaamme kertoi, että luotsituvasta saa majoitusta kesäisin.


Itse majakka on mäennyppylällä saaren korkeimmalla kohdalla. Se on ensimmäisiä Venäjän vallan aikana rakennettuja (1833). Tällä kertaa voi yrittää aistia, miten Venäjä esittäytyi tuoreelle rantanaapurilleen Ruotsille täällä arvovallassaan - niin kuin Eckerössä postitalolla.

Leveät puuportaat, jotka sisällä johtavat torniin, sopivat myös keisarilliseen arvokkuuteen. Suuriruhtinas Konstantin vieraili täällä 1842, ja saattoi nousta portaat ylös arvonsa mukaisella tavalla.




Majakan linssitasanteelta on näköala eteläisen Selkämeren rannikolle ja avomerelle Ruotsiin päin. Täältä saa myös käsityksen, millainen kokonaisuus majakkasaari on. Saarella on oma järvi, jollaista sanotaan kluuviksi: yhteys mereen on katkennut, mutta korkean veden aikaan ja myrskysäillä se syntyy uudestaan.


Saarella on myös oma järvi, ja jossain tuolla ovat myös Isokarilta turvapaikan hakeneet kaksi kettua. Kuva: Katja Hagfors

Saarella on todella paljon nähtävää eri vuosisadoilta. Majakanvartijoiden taloihin emme ehtineet tutustua. Nekin ovat majoituskäytössä kesän aikana.

Täällä voisi viettää esimerkiksi kaksi yötä ja kokonaisen päivän, ja tutustua kunnolla saaren historiaan, rakennuksiin ja luontoon. Nyt panimme asian muistiin ja palasimme veneelle.

Syyskuun ensimmäinen ilta oli vielä valoisa, kun tultiin Uudenkaupungin satamaan. Päivän päätteeksi syötiin asianmukaisesti skärgårdsmaken-herkkuja paikallisesa ravintola Pookissa, ja alettiin pitkä ajomatka kotiin.

Teksti: Hilkka Lippu
Kuvat: Katja Hagfors, Hilkka Lippu
































Majakkahotellin ikkunoita. Kuva: Katja Hagfors














Santakarin pooki. Kuva: Katja Hagfors









Pookilla on korkeutta 16,5 m (lähde: Ulkosaariyhdistys ry:n verkkosivut)







Isokarin majakan korkeus maanpinnasta on 37 m. Kuva: Katja Hagfors




Isokarin linssi. Kuva: Katja Hagfors



Isokarin vanha luotsiasema



Isokarin uusi luotsiasema vuodelta 1960 ei ole enää käytössä. Ideoita?