suomeksipå svenskain english
 

Paikalliset, ornitologit ja majaseuralaiset tunkivat yhteysalus Eivoriin ennen kuutta perjantai-iltana. Altti Holmroos oli meitä vastassa ja jakoi laivalaiturilla matkaohjelman. Laiva täyttyi nopeasti puheensorinasta, eikä vapaita istuimia juuri löytynyt, kun m/s Eivor heitti kello 18.15 Pärnäisten satamassa köydet irti.

Berghamn, Nötö, Aspö, Jurmo ja Utö kello vihdoin klo 23.15. Jokaiseen satamaan riitti matkustajia – saaristo elää. Aurinkoinen ilta hyväili kannella viihtyviä – pikku hiljaa pimenevässä, tyynessä illassa Itämeri näytti parhaat, leppeät puolensa.



Fladan, Utön satama, oli käytössä jo 1600-luvun puolivälissä, sillä Utö sijaitsee Saaristomeren tärkeimmän sisääntuloväylän varrella. Saaressa asuu tätä nykyä noin 50 henkeä, mutta kesällä asujaimiston määrä kasvaa huimasti, sillä saaressa on lukuisia vuokrattavia taloja, ja lomailijoiden veneet täyttävät päälaiturin Stora bronin. Satama on veneilijöiden käytössä maksuttomasti, mutta Hembygdsföreningen kerää vapaaehtoista satamamaksua, jolla voi osallistua ulkosaariston elämänmenon kohentamiseen. Päälaiturin länsipuoli on kuitenkin suurelta osin varattu merenkulkulaitoksen aluksille.



Luotsiveneet maalauksellisen punaisine kylkineen hivelevät silmää, mutta muistuttavat myös ankarista olosuhteista: luotsin työ on tarkkaa puuhaa – aallon harjalla myös luotsiveneen ohjaaminen on keskeistä. Valtavissa aalloissa veneen on pysyttävä kohdallaan, jotta luotsi pääsee hyppäämään sisään tulevaan laivaan.

Luotsin työstä opimme paljon istuessamme luotsiveneenkuljettajan Ture Johanssonin kanssa rattoisaa iltaa. Paluumatkalla kuulimme, että Johanssonin perheessä oli taas syöty lintua päivällisellä. Pieni maailma – poika, jota jututimme laivalla, oli ollut vierailemassa Johanssoneilla.

Utön hotelli oli aika ilmestys. Puolustusvoimat poistui saarelta lopullisesti vuoden 2005 lopussa, ja vanhat armeijan bunkkerit on otettu uusiokäyttöön. Hotellia, kallion sylissä kyhjöttävää betonikolossia, ei kuitenkaan voi edes parhaalla tahdolla sanoa ulkoapäin kutsuvaksi. Sisältä hotelli oli kuitenkin laitettu hyvällä maulla, ja sen käytävät ovat valaistuksineen suorastaan ylellisiä.



Sisäuima-allas ammotti tosin vielä valitettavasti tyhjyyttään. Ei ole sesonki oikein maaliskuussa alkanut. Huoneet olivat isoja, jaettuja entisiä sotilaiden tupia. Komentohuutoja ei onneksi kuulunut ja muutoinkin olo oli kuin hyvän luokan hotellissa. Ylellistä hämmästyttävään hintaan. Hieman yli 80 eurolla sai kaksi yötä, aamiaiset ja yhden lounaan. Vau.



Linssistöön pääseminen teki majakkavierailustamme unohtumattoman. Suomen ensimmäinen valomajakka rakennettiin Utöön vuonna 1753, mutta se räjäytettiin Suomen sodan aikana 1808–09. Nykyinen majakka on vuodelta 1814, valolaite ja majakan lyhtyosa on uusittu monta kertaa. Nykyinen linssi on vuodelta 1906. Opas Hanna Kovanen varoitti kovin koskemasta siihen, tulisi kallis kosketus…

Utön majakka sähköistettiin oman generaattorin avulla jo 1935 ja koko saari muutamia vuosia myöhemmin; kotien ikkunoista valot alkoivat tuikkia vasta 1943. Niinpä majakanvartijoiden työhön kuului lähinnä sähköntuotannosta huolehtiminen. Vuonna 1983 sekin siirtyi armeijan vastuulle – mannersähköä Utö sai vasta 1996.

Majakan kolmannessa kerroksessa on kirkko, ainoa laatuaan majakkatorneissa. Pappi vieraili kuitenkin aikoinaan vain kaksi kertaa vuodessa. Nykyisin majakkakirkko on suosittu vihkikirkkona, tosin parien pitää tuoda pappi mukanaan mantereelta.



Majakan oven viereen on kiinnitetty kaksi muistolaattaa. Toinen kertoo Utön puolustautumisesta puna-armeijaa vastaan talvisodassa. Toinen, panssarilaiva Ilmarisen muistolaatta, kertoo puolestaan karua kieltään sodan arjesta. Ilmarinen osallistui Operaatio Nordwindiin, jonka tarkoituksena oli saada puna-armeija uskomaan Saksan maihinnousuun Hiidenmaalle ja Saarenmaalle. Viidentoista laivan saattueen purjehtiessa etelään 13.9.1941 Ilmariseen takertui miina, jota ei merellä onnistuttu poistamaan. Voimakkaan räjähdyksen jälkeen alus kaatui Utön vesillä vajaassa minuutissa ja upposi kokonaan seitsemässä. 271 miestä hukkui.



Vaikka meille kipijalkaisille majakkaseuralaisille majakan kiemuraiset portaat ovat pikkujuttu, vanhusten voi niitä olla aika vaivalloista nousta. Niinpä utölaiset rakensivat jo 1910 kivestä uuden kirkon, Bönehusetin. Kirkon itäikkunasta näkyy komeasti merelle, ja vierailumme kauniina maaliskuisena päivänä voi vain kuvitella lumimyrskyn, jonka takia amerikkalainen rahtialus Park Victory upposi jouluyönä 1947 vieden mukanaan kymmenen miehistön jäsentä. Bönehusetissa on onnettomuuden muistoksi amerikkalaisten lahjoittama kymmenhaarainen kynttilänjalka, johon on kaiverrettu hukkuneiden merimiesten nimet.



Armeijan poistuttua saarelta vuoden 2005 lopussa Kesnäsin etelään pistävä niemi muutettiin luonnonsuojelualueeksi. Nyt siellä voi vapaasti kummastella sotilaiden tekemiä moninaisia puolustusrakennelmia ja bunkkereita, kun muistaa lintujen pesimäaikaan välttää ranta-alueita.

Niemen kärkeen on pystytetty muistomerkki uusikaupunkilaiselle kolmimastoparkki Drakenille. Laiva haaksirikkoutui marraskuussa 1929. Sen miehistö yhtä lukuun ottamatta pääsi pelastautumaan Örebodanin luodolle, joka on vain 150 metrin etäisyydellä Kesnäsin eteläkärjestä. Kaksi vuorokautta jatkunut äärimmäisen kova myrsky esti utölaisten pelastajien pääsyn lähiluodolle ja viisi merimiestä ehti traagisesti menehtyä hukkumalla ja paleltumalla.



Utö on rauhallinen, idyllinen paikka. Saarelaiset myyvät omia käsitöitään ja matkamuistoja. Upouudet Utö-fleecet päällä kelpaa näyttäytyä kaupungin kaduilla ja toreilla. Kaupasta saa elintarvikkeiden lisäksi sesongin aikaan myös Utö-olutta. Kahvilassa pääsee nauttimaan kupposen kahvia ja erinomaista pullaa.

Hyvällä tuurilla siellä tapaa oppaamme Hannan äidin, Solveig Kovasen (os. Franzen), luotsiperheen tyttären, joka solmi 1958 avioliiton armeijan palveluksessa olleen Toivo Kovasen kanssa. Solveig kertoi, kuinka Utön rauhaisassa idyllissä on nykyäänkin surullisia päiviä, joista Estonian uppoaminen ja pelastustyöt ovat edelleen piirtyneet kaikkien mieleen.
Auringon upottua mereen majakka alkoi työnsä – säännöllinen valokeila nukutti retkeläiset unten maille. Aamulla alkaisi kotimatka.

Paluumatkalla Eivor täyttyi retkeläisistä, jotka ulkoilman virkistäminä työnsivät nenänsä kohti lämpimästi paistavaa aurinkoa. Kannelle houkuttivat myös Altti Holmroosin lupaamat tärpit saariston salaisuuksista.


Ulla Paavilainen (teksti) ja Ippa Järvinen (kuvat)