suomeksipå svenskain english
 

Matkamme alkoi Inkoon venesatamasta klo 08.45 odotettuamme turhaan yhden osanottajan ilmestymistä vartin verran. Matkaan lähti siten 19 innokasta retkeilijää. Sää oli mukavan lämmin heti aamusta ja tuulta ei ollut juuri nimeksikään.


Vesi oli todella alhaalla sillä kuvassa näkyvä hiekkasärkkä ei normaalisti ole näkyvissä (Kuva: Pertti Rahkonen)


Ensimmäinen etappimme oli Rönnskärin saari. Sinne oli noin tunnin matka. Saari on Puolustusvoimien linnakesaari, jonne tarvitaan kulkulupa. Rantautumista varten oli henkilötiedot kerätty osanottajilta etukäteen.


Rönnskär

Saaressa on vuonna 1800 valmistunut majakka, joka on kuulemma Suomen vanhin nykyasussaan oleva. Majakka jäi pois käytöstä Kallbådanin majakan valmistuttua vuonna 1920. Saarella vietettiin vajaa tunti paikkaa tutkiskellen. Majakan sisälle ei ollut asiaa sen huonokuntoisuuden vuoksi. Myös entisen majakanvartijoiden talo oli surkeassa kunnossa, ikkunat oli rikottu ja ovet repsottivat auki.


Rönnskär nykyloistossaan (Kuva: Pertti Rahkonen)


Ainoa hyvässä kunnossa oleva talo on lintuasema Rönski, joka on lintuharrastajien ja rengastajien käytössä. Nytkin saaressa nähtiin useita lintubongareita kameroineen.



Kartta Rönskin seinältä (Kuva: Pertti Rahkonen)


Rönnskärin jälkeen matkamme jatkui veneellä kohti Kallbådania eli Porkkalan majakkaa. Majakka sijaitsee matalalla kallioluodolla noin yhdeksän kilometriä Porkkalanniemen kärjestä etelään, ja on hyvin vaikeapääsyinen. Alue on hylkeiden suojelualuetta ja rantautuminen ilman lupaa on kielletty. Koska emme päässeet käymään majakalla tyydyimme veneestä käsin ihailemaan hylkeiden leikkiä rantatyrskyissä.



Kirjoittajan suosikkimajakka, Kallbådan (Kuva: Pertti Rahkonen)

Porkkalan majakka valmistui vuoden 1920 lopulla ja siellä asui useita perheitä lapsineen aina talvisotaan saakka. Majakka kuului vuosina 1944 – 1955 Porkkalan vuokra-alueeseen ja se oli alueen palauttamisen jälkeen niin huonossa kunnossa, ettei sinne enää asetettu miehitystä vaan majakanvartijat toimivat Rönnskäriltä käsin. Myöhemmin majakka oli automatisoitu ja sen kauko-ohjaus tapahtui Harmajan majakalta käsin. Porkkalan majakka on aina ollut minun suosikkimajakkani, ja nyt sain nähdä sen omin silmin noin parin sadan metrin etäisyydellä.

Tämän jälkeen suuntasimme kohti Barösundia, jonne oli noin tunnin ajomatka. Matkalla näimme Rajavartioston uusimman aluksen CGV Turvan, jolla oli jonkinlainen harjoitus käynnissä.



Vartiolaiva Turva harjoitustehtävissä (Kuva: Pertti Rahkonen)


Söimme rannan kahvilassa lohikeittoa, joka on kuulemma salaisen paikallisen reseptin mukaan valmistettuna ja päälle juotiin kahvia torttuineen. Lounaan aikana kuulin kuljettajaltamme Tryggve Henrikssonilta, että viime talvi oli ollut ensimmäinen talvi ilman Barösundin kauppaa. Ja vaarana on, että he, jotka hoitivat ostoksensa esimerkiksi Karjaalla tai Inkoossa eivät palaa muuta kuin jos jotakin on unohtunut. Toivon itse, että kauppa voisi jatkua, vaikka minun pienellä ostoksellani ei taida olla suurempaa merkitystä jatkuvuuden kannalta.

Kauniina lauantaipäivänä torielämä oli hyvin vilkasta, muutaman kirpputoritiskin ympärillä riitti asiakkaita, kesävieraita saapui ja lähti koko ajan tankaten samalla veneitään. Mutta epäilemättä myöhäissyksyllä ja talvikuukausina ympäristö on varmaan hyvin hiljainen.


Jussarö

Lounaan jälkeen matkamme jatkui Jussarötä kohti. Matkalla sinne näimme ison siirtolohkareen, Viipurin-kiven, joka sijaitsee vanhan Viipuri – Tukholma laivaväylän puolessa välissä. Jussaröhön saavuttuamme juotiin ensin satamarannassa kahvia ja ihailtiin kahvilan sisätiloissa Petri Porkolan ottamia hienoja lähikuvia eri majakoista Suomenlahdelta. Valitettavasti vanhan kahvilan pitäjä ei ollut paikalla, vaan ryhmän vetäjä Pera Rahkonen veti saaren esittelykierroksen monen käynnin aikana saadulla rutiinilla.

Oli mielenkiintoista kuulla, että saarella oli louhittu rautamalmia. Ensimmäinen rautakaivos avattiin vuonna 1834, mutta jouduttiin lopettamaan kannattomana vuonna 1861. Ei auttanut sekään, että kustannusten alentamiseksi oli töihin tuotu venäläisiä rikollisvankeja, koska vankien vartiointiin tarvittiin myös kymmeniä merisotilaita ja vielä päällystöä sotilaiden kaitsemiseen. Vuonna 1954 Vuoksenniska Oy avasi kaivoksen uudelleen, mutta parinsadan miehen uurastus 270 metrin syvyydessä, ei tuottanut nytkään kunnolla tulosta, joten vuonna 1967 kaivostoiminta lopetettiin taas, ehkä nyt lopullisesti.

Matkalla satamasta saaren sisäosiin vievää tietä näimme useita hylättyjä rakennuksia, jotka ovat muistoja kaivostoiminnan jaksolta 1960-luvulta ja armeijasta, joka myöhemmin harjoitteli näillä seinustoilla kaupunkisodankäyntiä. Saaressahan toimi marraskuuhun 2011 saakka rajavartiolaitoksen merivartioasema. Ohitettuamme mm. vanhoja kaivosrakennuksia, malmirikasteen varastosiiloa ja rikastamoa saavuimme ”Iron Beachiksi” kutsutulle hiekkarannalle. Tämä muodostui kaivos toiminnan aikana malmin sivukivestä, joka pumpattiin ensin matalaan merenlahteen saarien väliin. Lahti vähitellen täyttyi ja pääsaaren sekä pikkusaaren välinen maa-ala kasvoi nykyiseen mittansa.



Retkeläisiä ihmettelemässä sivukiven laatua Jussarön Iron Beachin rannalla (Kuva: Pertti Rahkonen)


Osanottajat havaitsivat rannan hiekan joukosta varsinaisen aarteen, Meriotakilokin, joka on Suomessa hyvin harvinainen ja rauhoitettu merenrantojen kasvi. Tämä harvinainen kasvi on matala, 5 – 30 cm pitkä. Lehdet ovat varressa kierteisesti ja ne ovat ruodittomia, pieniä ja möyheitä. Lehtien kärjissä on teräväkärkinen ota. Meriotakilokki kukkii Suomessa heinä-elokuussa, eli meille sopivaan aikaan. Monta kuvaa otettiin kasvista paikan päällä.


Meriotakilokki kukassa. (Kuva: Henrik Smeds)



Matka jatkui kohti vanhaa Jussarön majakkaa, joka räjäytettiin poikki talvisodan viimeisenä päivänä, 12.3.1940. Vain viisimetrinen pätkä jäi jäljelle. Myöhemmin merivartijat rakensivat vanhan tornin perustukselle oman vartiotorninsa. Sieltä oli aivan mahtava näköala ympäröivään merialueeseen. Kuulimme, että Tallinnan edustan tuulimyllyt näkyvät tornista hyvällä säällä. Valitettavasti en itse onnistunut omalla kiikarillani saamaan niitä näkyviin.



Uusi vartiotorni, joka on tehty vanhan majakan perustukselle (Kuva: Henrik Smeds)


2 majakkaa ja 2 pookia

Tämän jälkeen laskeuduimme eteläsatamaan, jossa Tryggve Henriksson ja M/S Mirella olivat valmiina jatkamaan matkaa kohti Sundharunia eli Jussarön uutta eli nykyistä majakkaa. Noin neljä kilometriä etelään. Tämä hieno puna-valkoinen majakka oli valmistunut vuonna 1922 ja se oli Suomen ensimmäinen majakka, joka on jo rakennusvaiheessa suunniteltu miehittämättömäksi. Kuulimme, että majakka rakennettiin raudoitetusta betonista ja sen valolaitteeksi valittiin asetyleenikäyttöinen AGA:n valmistama vilkkulaitteisto. Uusi laitteisto oli automaattinen, joten majakanvartijan tarvitsi vierailla majakalla vain kerran kuussa,


Sundharu (Kuva: Henrik Smeds)


Sitten suuntana länteen ja vuoroon Segelskärin betoninen pooki. Yksinkertaisuudessaan vaikuttava pooki. Kalliot ympärillä olivat hioutuneet sileiksi, joilla olisi hyvin voinut ottaa aurinkoa.



Segelskärin pooki (Kuva: Henrik Smeds)

Seuraava kohde oli Storgaddenin pooki. Nelisivuisen rakennuksen seinät on muurattu vaaleista tiilistä ja päällystetty betonikuorella, joka on paikoin rapautunut ja pudonnut pois. Paikan kohennusta tarvittaisiin.



Storgaddenin pooki (Kuva: Henrik Smeds)


Längdenin majakka Hangon edustalla oli matkamme viimeisin kohde. Se edusti tämän reissun modernismia. Rakennelma oli täynnä erilaisia antenneja ja kaiken lisäksi hyvässä maalissa. Majakassa on myös Tvärminnen tutkimuskeskuksen säähavaintoasema.



Längdenin majakka (Kuva: Henrik Smeds)


Längdenin jälkeen oli sopiva aika torkuille. Merimatkaa Inkoon satamaan oli luvassa noin 2,5 tuntia. Puolivälimatkassa tarjoiltiin kahvia ja sämpylöitä, jotka menivät hyvin kaupaksi. Uskon puhuvani muiden puolesta, kun totean, että jokainen lähti tyytyväisenä kotimatkalle Inkoosta. Oli nähty monta mielenkiintoista kohdetta ja sää oli suosinut meitä koko päivän.



Matkalaiset Bärösundin laiturilla (Kuva: Pertti Rahkonen)



Teksti: Henrik Smeds
Kuvat: Pertti Rahkonen ja Henrik Smeds