suomeksipå svenskain english
 


”Alkumatka näytti aika huonolta , mutta onneksi parani loppua kohden”. Tuskin Pera koko reissua tarkoitti, säätä vain. Inkoon satamassa oli sumuista, ja nopeasti alkoi kylmä hiipiä jäseniin. ”Kesä alkaa, pitkät kalsarit jalkaan”, totesi purjehtija Rea.

Rönnskär, tervetuloa toivottaa sotapoliisi


Rönnskärin satamassa meitä odottelivat sotapoliisit ja oppaamme luutnantti Karvonen. Oppaan esittelemät vanhat valokuvat ja napakka majakan historia olivat äärettömän kiinnostavia. Hän sai historian elämään. 200 vuotuista maastopäivää näkyivät innostuksena ja ylpeytenä omasta työstä. Sumu oli edelleenkin sakea, mutta majakka näkyi huippuun asti. Sisään majakkaan emme päässeet, mutta sieltähän ei olisi mitään näkynytkään.








Rönnskärin majakkamaisemaan kuluva majakanvartijoiden talon lähtölaskenta on alkanut. Ovet repsottavat auki, ikkunalasit puuttuvat monesta ikkunasta. Sekalaiset remontit ovat tuhonneet huonejärjestyksen ja pintamateriaalit. Mutta vielä siitä huokuu hyvä henki. Mietimme vain, kuinka kauan.

Rönnskärillä ei ole pysyvää asutusta ja oppaamme tulivat Upinniemestä. Saarella on myös lintuasema, lintuharrastajien hyvin tuntema Rönski. Lintuasema sijaitsee lintujen muuton kannalta hienolla paikalla Viron ja Porkkalanniemen välisellä muuttoreitillä. Petolinnut, vesilinnut ja kahlaajat matkaavat Rönskin tuntumasta . Aseman rengastustoiminta on aktiivista ja rengastettavat linnut pysäytetään lintuverkoilla.

Kevään huipentaa toukokuinen arktisten vesi- ja rantalintujen massamuutto, arktika, joka näkyy Rönskiltä erinomaisesti. Rönskin toimintaa tukee "Rönnskärin Lintuaseman Tuki r.y." jonka muodostavat lintuharrastajien yhdistys Tringa, Kirkkonummen ympäristöyhdistys ja Kirkkonummen kunta.


Kallbådan – menkää lapset ulos leikkimään

”Maailma onkin oikeastaan kupu, jonka keskellä purjehdimme, koskaan pääsemättä perille.” Kallbådanin majakka puhkaisi kupumme ja uljas majakka näkyi sumussa ihan huipulle asti. Majakkasaarella on kivitalossa on asunut kuusi perhettä ja arvatenkin liuta lapsia. Mitähän äiti on sanonut patistaessaan lapsia ulos? ”Älkää menkö rantaan, leikkikää vaikka piilosta”.

Kallbådanin näkeminen oli kokemus, mutta aivan ennen kokemattoman huikea elämys oli nähdä niin iso lauma harmaahylkeitä. Tarkkaavainen ja utelias porukka seurasi meitä nappisilmillään.





Seuraavaan kohteeseemme Jussaröhön ajoimme aikamoisessa aallokossa. Taitavan kipparin ohjaama vene kulki suurimpia aaltoja väistellen tasaisesti. Kuulimmekin myöhemmin, että kapteeni oli aiemmin merivartijana Jussaröössä, merellä kelissä kuin kelissä.


Jussarö –jaettu saari

Jussarön rannassa meitä odotti opas , saarelainen joka tunsi saarensa. Jussarö kuuluu Tammisaaren kansallispuistoon ja sitä hallinnoi Metsähallitus. Metsähallituksen Laatumaa-yritys on nyt pannut vanhat merivartijoiden asuinrakennukset myyntiin. Kiinteistöt myydään matkailukäyttöön (www.laatumaa.com).

Saaren tunnelmaan viritti ranta-aitan kahvilassa 1960-luvun alussa tehty tv-dokumentti kaivostoiminnasta. Mieleeni painui kuva kaivoksen syvyydessä ruokailevista, tupakoivista kaivosmiehistä. Heidät tuotiin saarelle aina 6 päiväksi töihin ja he yöpyivät kerrostaloissa.

Opaskierroksella kaivostoiminnan jäljet saaressa veivät retkeläisten huomion. ”Kuin entiseen Neuvostoliittoon tulisi”. Kuinka vähän ainutlaatuinen luonto merkitsi taloudellisten arvojen rinnalla, ja kuinka nopeasti ihmisen rakennelmat vanhenevat rumiksi ja jopa pelottavaksi kummitustaloiksi. Taloja on käytetty myös kaupunkisodan harjoituskohteina. Seinissä olevat luodinreijät lisäsisivät aavamaista tunnelmaa. Aikoinaan moderni kerrostalo, jossa oli maakunnan kuulu vesijohto ja vesivessa, oli nyt luuranko, jota ei voi purkaa eikä korjata. Saaren metsiin rakennettu malmirikasteen kuljetusputkiston ja venäläisten 1800-luvun avolouhokset on luonto valtaamassa takaisin.





Ensimmäinen kaivos Jussaröhön perustettiin 1834, ja se jatkoi vuoteen 1861 saakka. Tänä aikana tehtiin 15 avolouhosta saaren pohjoisrantaan. 1956 kaivosyhtiö Vuoksenniska tuli Jussaröhön, ja meren alle rakennettiin 3,5 kilometriä rautatietä 270 metrin tasoon. Kaivokseen louhittiin myös ruokasali; työvuoron aikana kaivoksesta ei noustu lainkaan ylös.

Kaivostoiminta loppui vuonna 1967. Kuulimme, että kiinnostus kaivostoimintaan on ehkä taas heräämässä. Kaikki riippuu raudan maailmanmarkkinahinnasta. Toivottavasti saaren kansallispuistostatus suojelee saarta.

Saimme kiivetä majakan huipulle, jonka ylimmän kerroksen merivartijat olivat kunnostaneet talkoilla. Maisemat olivat huikaisevat, sumu oli sopivasti kadonnut.

Josko Jussarön kaivostoiminnan loistokausi oli lyhyt, näin oli myös majakan laita. Heti majakan valmistuttua huomattiin, että majakka oli liian lähellä mannerta ja laivoja haaksirikkoutui Jussarön vesille. Jussaröstä onkin tullut hylyistä kiinnostuneiden sukeltajien suosimaa aluetta.



Sundharun, Hangon silmä ja majakkaopin perusteet

Jussaröön rehevän, historiaa huokuvan saaren jälkeen karulla luodolla rakennettu Sundharun teki vaikutuksen, hieno puna-valkoinen perusmajakka. Majakat ovat olleet miehitettyjä, loisto miehittämätön, mutta valaistu. ”Oletko kuullut loistonvartijasta, siitä sen muistaa!”. Pera opetti meille ensikertalaisille majakkaopin perusteet. Kun katsotaan ajassa taaksepäin, ensin kummelit, sitten pookit ja sitten majakat. Kun tullaan avomereltä viitoittaa väylää ensin majakka, sitten pookit tai loistot ja kun yhden saavuttaa näkyy jo seuraava.




Segelskärin pooki

Upealle kallioluodolle rakennettu Segelskär kertoi meriliikenteen merkitystä. Paitsi käytännöllisiä, ovat merenkulun rakennukset usein myös arkkitehtuuriltaan jännittäviä. Karua pookia koristivat klassiset päätykolmiot, ehkä vain kauneuden vuoksi.



Storgaddenin pooki –oliko siellä tosiaan merkkitulet?

Kauniissa auringonpaisteessa valkoiseksi rapattu Storgannenin pooki viehätti matkalaisia ja kilpaili Kallbådanin hylkeiden kanssa suosituimman kuvauskohteen asemasta.

Pookin kyljessä oli muurattu aukko, jossa on poltettu merkkitulia. Miten ihmeessä tulivuorossa oli majakanvartija pääsi pookille halkolastissa, kun keli oli kova ja merkkitulta tarvittiin? Mistä puut hankittiin ja eikä satunnaisesti palava tuli johtanut merenkulkijoita harhaan? Olisi mielenkiintoista kuulla lisää pookin puuhuollosta ja merkkitulista.





Långden oli reissumme nuorin loisto. Punavalkoinen kelpo rakennelma, jonka huipulla oli lähettimiä, antenneja ja tutkakiiloja. Niitä katsellessa pohdin, kuinka taitavia ja monitaitoisia entiset merenkulkijat ja majakoiden väki olivatkaan.





Kotimatkalla taas Viipurin tietä

Meno ja tulomatkalla näimme valtavan siirtolohkareen, Viipurin kiven. Kiven sanotaan olevan puolivälissä Tukholma –Viipuri –merireittiä. Meidän matkamme päättyi Inkoon satamaan. Kymmenen tuntia ja 169 km merellä tekivät meistä ystäviä.

Kirsi Elo
ensimmäistä vaan ei viimeistä kertaa matkassa mukana

Kuvat: Pera Rahkonen