suomeksipå svenskain english
 

Keväisellä majakkaretkellä pitäisi muistaa yksi perussääntö: pukeudu lämpimästi. Lähdin itse matkaan tämä tieto takaraivossani, mutta silti mantereen lämmin kevätsää hieman hämäsi.



Matkamme alkoi Inkoon venesatamasta kello 8.30 aamulla. Sää oli sumuisen unelias ja joukkoa oli kerääntynyt retkelle 29 henkeä. Pakkauduimme Tryggve Henrikssonin kipparoimaan MS Mirella-nimiseen taksiveneeseen. Puolet mahtuivat veneen etuosaan, joka oli katettu ja vuorattu pehmeillä penkeillä. Takaosa oli avonaista tilaa ja siellä matkustivat parhaiten pukeutuneet. Se tarkoitti tällä retkellä roiskeenkestävää ylä- ja alaosaa sekä kunnollista pipo-hanska-yhdistelmää. Tyynestä säästä huolimatta merellä pärski ja puhalsi sen verran, että suojavarustus oli enemmän kuin tarpeen. Itse en kuulunut tähän joukkoon.

Ensimmäinen etappimme oli Rönnskärin saari. Sinne oli noin tunnin matka. Saari on puolustusvoimien vartiolinnake, jonne tarvitaan kulkulupa. Meiltä oli kerätty henkilötiedot rantautumista varten, mutta aivan matkan kynnyksellä tuli tieto, ettemme tällä kertaa pääse maihin.

Saarella on vuonna 1800 valmistunut majakka, joka on kuulemma Suomen toiseksi vanhin. Tyydyimme katselemaan majakkaa mereltä, mutta sää oli sen verran sumuinen, että majakan vaaleaa yläosaa oli vaikea nähdä. Jonkinlaisen majakan hahmon kuitenkin pystyi juuri ja juuri erottamaan.

Kello oli tässä vaiheessa 9.30 ja sää alkoi hieman kirkastumaan. Mutta vain hieman. Seuraavaksi etenimme Kallbådanin kallioluodolle, eli Porkkalan majakalle. Tätäkin kohdetta katselimme mereltä käsin, koska kyseessä oli hylkeiden suojelualue. Merellä näkyikin hylkeiden päänuppeja, jotka kohoilivat merenkäynnin tahdissa. Ja kun tarkasti katsoi, myös rantakalliolla lekotteli näitä leppoisia eläimiä.





Kello 11 kieppeillä sää kirkastui. Suuntasimme Inkoon länsipuolelle kohti Barösundia, jonne oli tunnin ajomatka. Söimme rannan kahvilassa lohikeittoa, joka lämmitti mukavasti. Jaloittelun jälkeen jatkoimme jälleen matkaa. Retken vetäjä Pertti ”Pera” Rahkonen lastasi tässä vaiheessa mukaan lisäevästä loppumatkaa varten.



Aurinko siis paistoi jo mukavasti, mutta ulompana merellä odotti edelleen sumu. Kello 13.20 olimme taas sumuisilla vesillä. Kippari oli lisännyt veneen sivuille vähän suojapressua, mikä auttoi pahimmilta roiskeilta. Vähän ennen puoli kahta ohitimme Viipurin kiven, jonka Pera Rahkonen kertoi olevan merkkinä puolimatkasta Viipurin ja Tukholman välillä.



Varttia vaille kaksi tulimme Jussarön satamaan. Siellä meitä oli vastassa kahvilan isäntä, joka kertoi saaren historiasta. Saari on mainittu ensimmäisen kerran historian kirjoissa jo 1240-luvulla Tanskan kuninkaan Viron matkan yhteydessä. Alueella havaittiin 1600-luvulla magneettisia häiriöitä, jotka vaikeuttivat kompassien käyttöä. Alueesta tehtiin merikortti jo 1750-luvulla, minkä perusteella pystyisi tänäkin päivänä suunnistamaan. Ensimmäiset luotsit sijoitettiin Jussaröhön 1800-luvun alussa.

Ensimmäinen majakka rakennettiin saarelle vuonna 1891. Sen sijainti oli kuitenkin huono ja se korvattiin vuonna 1922 uudella täysautomaattisella majakalla, joka rakennettiin lähellä sijaitsevalle Sundharunin saarelle.



Oli mielenkiintoista kuulla, että saarella on louhittu myös rautamalmia. Ensimmäinen rautakaivos avattiin vuonna 1834. Vuonna 1961 syntyi Jussarön rautakaivos, kun rautamalmin louhinta teollistettiin. Kaivos toimi saarella vuoteen 1967, jolloin sen toiminta lopetettiin kannattomana. Tämän jälkeen armeija otti saaren hallintaansa. Vuonna 1989 saaren länsiosa liitettiin Tammisaaren saariston kansallispuistoon ja kesällä 2005 Jussarön itäosa avattiin yleisölle.



Kuljimme saaren läpi ja oli outoa löytää keskeltä idyllistä saaristoa hylätty rei´ille ammuskeltu 1960-luvulla rakennettu kerrostalo. Talo oli toiminut kaivostyöläisten asuntolana ja se oli päästetty rapistumaan. Rapistumista oli edistänyt armeijan kaupunkisotaharjoitukset. Myös muita ränsistyneitä mineriittirakennuksia oli alueella ja ne loivat saareen aavemaisen tunnelman asbestivaara-kyltteineen. Aavemaisuutta tehosti vanhat kaivosrakennukset ja tieto siitä, että kaivostunnelia jatkuu 200 metriä alaspäin. Pääsimme kiipeämään vanhaan majakkaan, joka ei kuitenkaan ollut enää ihan alkuperäisessä asussaan. Majakasta oli komeat näkymät joka suuntaan.



Hyppäsimme takaisin veneeseen ja katsastimme mereltä käsin myös Jussarön uuden majakan Sundharunin saarella. Tässä vaiheessa kello oli vähän yli kolme. Aurinko paistoi ja vesi kimmelsi.



Suuntasimme länteen ja ohitimme Segelskärin kallioluodon ja siellä olevan betonisen pookin. Kalliot olivat hioutuneet sileiksi ja ne muistuttivat paisunutta pullataikinaa. Niillä olisi mukava löhöillä, tosin ilman tuulta ja viimaa.



Aika pian ohitimme myös toisen pookin, joka sijaitsi Storgaddenin luodolla. Tämä luoto oli edellistä litteämpää kalliota. Pooki oli rapattua materiaalia, jonka rappaus oli vähän rapissut auringon ja tuulen vaikutuksesta. Veneemme hidasti vauhtiaan, jotta retkeläiset saisivat otettua valokuvia. Pysähdyksissä vene keinui niin, että matkustajat huojuvat kuin huppelissa. Toivottavasti kuvat onnistuivat.



Tässä vaiheessa oli sopiva aika torkuille. Merimatkaa Inkoon satamaan oli luvassa 2,5 tuntia. Vähän ennen viittä tarjoiltiin kahvia ja sämpylöitä. Kun hyppäsimme veneestä Inkoon satamalaituriin, oli matkaa kertynyt yhteensä 169 kilometriä. Enää ei palellut. Kotona keinutti vielä vähän.






Teksti: Susanna Rahkonen Kuvat: Mikko Mäklin