suomeksipå svenskain english
 



Liki viisi vuotta me Majakkaseuran hiihtoaktiivit kärkyimme jääretkeä Säppiin. Lukuisiin kyselyihimme Säpin aktiivi Ari Salo vastasi aina kieltävästi: ei pääse, ei ole jäitä. Viimein Arilta tuli maaliskuun alussa viesti, että nyt olisi mahdollisuus päästä jäitse Säppiin. Olimme jo sopineet Sälgrundin matkasta, joten aikaistimme lähtöä päivällä ja tähtäsimmekin Poriin ensiksi.

Kolme autokuntaamme saapuivat Poriin eri aikoina. Tero, Mikko ja Jonte tulivat jo päivällä ja pääsivät jäälle auringon vielä porottaessa taivaalta. Keli jäällä oli erinomainen, aivan pieni lumikerros jään päällä paransi pitoa, muuten oli liki luistelukeli. Osa hiihti, osa liikkui lumikengillä vetäen ahkiota. Jää oli liki puolimetristä, se ei ollut liikkeessä eikä isoja railoja ollut.

Pekka ja Tuomas saapuivat rantaan klo 18 ja Risto ja Klaus tuntia myöhemmin. Lähdimme yhtä matkaa pimenevälle jäälle. Tähtitaivas auttoi kulkua, mutta tärkein oppaamme oli Säpin majakan valo. Suunnistimme pimeyden laskeuduttua suoraan sitä kohti. Osuimme kerran karikolle, muuten saatoimme jatkaa aivan suoraan. Tuomas meni edeltä, emmekä häntä enää nähneet.

Me kolme viimeistä tulimme Säpin rantaan klo 21. Majakka ei näkynyt enää metsän takaa. Sukelsimme Säpin ryteikköiseen metsään, otimme suunnan kohti lounasta. Tunnin erittäin hankalan metsämatkan jälkeen näimme Reposaaren valot – olimme hiihtäneet väärään suuntaan liki ympyrän. Ilmoitimme majakalle puhelimella olevamme eksyksissä. Siellä alettiin pitää meteliä moottorikelkalla ja ampumalla pienoiskiväärillä. Kuulimme äänet, mutta emme löytäneet perille. Viimein löysimme lumikenkien jäljet – ne kuuluivat varmaan Tuomakselle, jolla oli GPS. Hän oli varmaankin löytänyt perille.

Viimein klo 23 saavuimme metsän reunaan ”lumimiehen” jälkiä seuraten. Metsäretki oli mielenkiintoinen, eikä paniikki iskenyt. Säpissä odottivat isännät, Ari Salo ja Heikki Helle, seuramme jäseniä hekin. Majoituimme muiden tapaan hyvin lämmitettyyn majakkahenkilökunnan taloon. Kyllä nukutti!

Päivän valjettua oli aika tutustua talviseen Säppiin. Se oli elämys! Näimme Säpin kuuluisia mufloneita sekä helmipöllön, joka nuokkui pihapiirissä, eikä juuri meistä välittänyt. Ari ja Heikki tarjosivat tuhdin aamupalan, sitten oli aika jatkaa matkaa.

Ylitimme jälleen liki kymmenen kilometrin meritaipaleen 1.5 tunnissa. Sovimme tapaamisesta Sälgrundissa, sillä vain osa oli menossa ensiksi Yttergrundiin. Tuomaksen kanssa suunnistimme sinne. Matkaa entisestä Siipyyn kunnan rannasta Yttergrundiin kertyi vain kolmisen kilometriä. Menin avomeren suunnasta kuvaamaan Yttergrundin komeaa majakkaa, sitten kiipesin rantakalliot ylös itse majakkasaareen. Kuva-anti oli auringon paistaessa aika hyvä. Yttergrundin puustoa on harvennettu niin että nyt majakankin näkee.

Kiirehdimme Tuomaksen kanssa eteenpäin. Muut olivat jo Kaskisissa syömässä ja ostoksilla, valmistautumassa hiihtoreissuun Sälgrundiin. Tapasimme lopulta kaikki satamassa ja lähdimme yhtä aikaa Kaskisten keskustasta syväväylän vartta kohti Sälgrundin saarta. Matkaa oli noin viisi kilometriä.

Ehdimme Sälgrundiin ennen auringonlaskua, joten saimme hyvät kuvat lännen suunnasta. Etsimme sitten luotsitalon sähkötaulusta kytkimet talon lämmittämiseksi, ja lämmitimme muutaman alakerran huoneen. Asetuimme taloksi ja odottelimme illan pimenemistä. Hämärän tultua majakka alkoi antaa Suomen ehkä hienointa majakanvaloaan. Tietyissä olosuhteissa majakan valossa voi nähdä kahdeksan sädettä. Säteet saattoi vangita digikameralla pienen harjoittelun jälkeen.
Luvan kanssa lämmitimme vielä Sälgrundin vanhan, suuren saunan. Kylläpä löylyt maistui!

Lyhyiden unien jälkeen oli aika nousta aamulla klo 6 kuvaamaan majakkaa. Ennen auringonnousua majakasta saa hyviä kuvia valon kanssa. Klo 9.30 olimme valmiit lähtemään paluumatkalle. Jäin muiden jälkeen kuvaamaan, ja eikös vanha tuttava, jäänmurtaja Fennica puskenut ulos Kaskisten satamasta. Kovin lähelle sitä ei uskaltanut hiihtää vaikka mieli teki.

Retken paras heti oli vasta tulossa: Hiihto alkoi kolmantena päivänä tuntua jo aika raskaalta rinkka selässä. Mutta kun tiesi, että maalissa odotti savusauna, suksiin löytyi vielä potkua. Klo 11 saavuimme Kaskisten erikoiseen helmeen, ravintola Siniseen Hetkeen. Jo itse ravintola on erikoinen, mutta pihapiirissä on lisäksi pieni hotelli ja aivan meren äärellä savusauna, johon kuuluu suuri oleskelutila, tilausravintola. Sinne asetuimme isännän, hiihtäjälegenda Arto Koiviston opastuksella.

Hikisinä nousimme Arton itse rakentaman savusaunan lauteille. Liki kaksi tuntia viihdyimme saunassa aina välillä avannossa piipahtaen. Oleskelutilassa kelasimme matkan antia ja nautimme hyvästä savuoluesta… Talven ehdoton kohokohta oli tässä! Lopuksi Arto kantoi sisään pihvit, ravitsimme itsemme, hyvästelimme toisemme ja käänsimme autojen keulat kohti etelää ja itää.

Olipa reissu, ja ajoituskin oli täydellinen: Jo seuraavana viikonloppuna reitti Säppiin olisi ollut tukossa, jäät osin lähteneet. Meistä kaikki eivät (varsinkaan minä nestorina) ehkä ole enää hiihtokunnossa kun seuraava tilaisuus tulee! Erikoiskiitos nämä elämykset mahdollistaneille eli Ari Salolle, Heikki Helteelle, Margit Kasevalle ja Arto Koivostolle!

Pekka Väisänen