suomeksipå svenskain english
 

Majakkaseuran hartaasti odotettu matka Islantiin toteutui elokuun viimeisellä viikolla. Lähes 40 osallistujaa jaettiin Keflavikin lentokentällä odottaneisiin vuokra-Skodiin ja tiivistahtinen matka saattoi alkaa. Kunnianhimoisena tavoitteena oli kiertää viikossa lähes koko Islanti aivan luoteisinta osaa lukuun ottamatta.

Siinäpä tavoite: Islannin pinta-ala on 103 000 neliökilometriä, alle kolmannes Suomen pinta-alasta. Maasta on viljeltyä vain prosentti. 11 % peittää laava ja 12 % jäätikkö. Muutamia järviä - muu osa maata on autiomaata. Varmin ja monin paikoin ainoa reitti on rantatie.
Päämääränä oli tietenkin tutustuminen Islannin majakoihin. Maa oli niin lumoava, että taisi useammankin kerran maisema viedä huomion majakoilta. Matkan suunnittelun sieluina olivat paikallinen oppaamme Fridrik Örn ja puheenjohtajamme Pekka.

Ensimmäisenä päivänä näimme peräti viisi majakkaa ja lillimme Blue Lagoonin lämpimissä mineraalivesissä. Ja lentokoneemme oli sentään laskeutunut vasta viiden aikaan iltapäivällä paikallista aikaa…


Blue Lagoon

Yöpyminen yhteismajoituksessa Grottan majakan juurella stereofonisessa kuorsauksessa ne harvat tunnit, joita jäivät nukkumiselle, lupaili hmmm… täysipainoista matkaa. Ihmeen virkkuina kuitenkin heräsimme uuteen aamuun. Saimme nähdä ikiaikaisen kansankäräjäpaikan, Alþingin Þingvellirillä. Kansankäräjät on Islannin vanhin ja korkein hallinnollinen laitos. Se perustettiin jo vuonna 930 Þingvellirillä ja sen tuhatvuotinen toiminta on jatkunut lähes katkeamatta. Nykyisin Alþing kokoontuu parlamenttitalossa Reykjavíkissa. Paikassa näkee myös omin silmin Euraasian ja Pohjois-Amerikan mannerlaattojen välisen kuilun, joka koko ajan kasvaa, kun laatat ovat erkaantumassa toisistaan.

Mannerlaattojen reunamilta matka jatkui katsomaan geysiriä, joka puhautti jyhkeitä, torninkorkuisia suihkujaan katsojan silmien eteen säännöllisin välein.

Gullfoss – millä sanoilla voisi kuvata Islannin suurinta vesiputousta, sen jyminää, sateenkaarta, vesimassoja? Pienet tikut rannalla ovat tietenkin ihmisiä.


Gullfoss

Monet majakat poikkeavat suomalaisista jo kokonsa vuoksi. Kun ne usein sijaitsevat korkealla kallion laella eikä edessä ole saaristoa, riittää matalampikin rakennelma. Niinpä osa niistä näyttääkin tapeilta, väriltään usein keltaisia tai oransseja. Eipä tule Suomessa tunnetta, että melkein ulottuisi taputtamaan majakkaa päälaelle.

Reitti aivan eteläisessä Islannissa sijaitsevalle Dyrholaeyn majakalle oli huikean kaunis iltavalossa pitkin Myrdalsjökullin jäätikön reunaa meren tuntumassa. Tämä majakka ei ole mikään tappi, vaan suorastaan ylväs rakennus yksinäisyydessään korkealla kalliolla. Pääsimme tutustumaan sisätiloihinkin, joita vuokrataan lähinnä edustuskäyttöön.


Dyrholaeyn majakka

Tiukasta aikataulusta huolimatta ehdimme myös patikoimaan. Ensin Svartefossin merkilliselle vesiputoukselle, jonka mustat laavakivet saivat sen näyttämään uruilta. Vähän aiemmin olimme tutustuneet Seljalandsfossin putoukseen, jonka takaa oli moni meistä uskaltautunut kävelemään. Valtavat vesimassat ryöppysivät silmien edessä, kun itse sai seisoa luolamaisessa syvennyksessä.

Automatkan varrelle osui myös jääjärvi. Sen jäätiköltä tulevat massat ja niiden keskellä uivat hylkeet hiljensivät katsojat kuin itsestään.


Jääjärvi

Husavikista Pohjois-Islannissa lähdettiin risteilemään valas- ja delfiinihavaintojen toivossa. Bongaussaalis oli heikonlainen: yksi majakka, yksi lahtivalas ja yksi meduusa. Matkan varmaankin tasokkain yöpymispaikka löytyi Akureyrin retkeilymajasta, joka veti vertoja hyvälle hotellille.

Täytyy kai ihmisen vähän tai paljon outo olla, kun hän tuntee aitoa iloa kuvatessaan +9 asteen lämpötilassa sateessa ulkona roikkuvia märkiä turskia… Onneksi meitä outoja on niin paljon, että kannattaa järjestää ryhmämatka.

Jokaisen autokunnan matkakertomus on hiukan erilainen. Pekan ja Fridrikin valikoimissa oli erilaisia vaihtoehtoja - me valitsimme kaiken tarjolla olleen. Mm. reissun ensin laivan luotsitikkaita alas kumiveneeseen, jolla Fridrik vei halukkaat lempimajakalleen Ellidhaeylle.

Monia muistoja jäi mielen albumiin: kaikenkokoisia ja -värisiä majakoita jyhkeillä rannoilla, puuttomat autiomaat, turkoosina kimmeltävä vesi harmaana sadepäivänä, suklaalakujen lähes taukoamaton nassutus ja reissukiireen purkautuminen hillittöminä naurunpuuskina autossa…

Ja satoja tai tuhansia islanninhevosia - tietenkin. Onhan se yksi maailman vanhimmista hevosroduista. Ja kenties tarkimmin varjelluista myös. Vielä nykyisinkään Islantiin ei saa viedä hevosia. Niitä käytetään yhä lampaanhoidossa, sillä lampaat laiduntavat tiettömien taipaleitten takana. Hevoset kuuluvat tärkeänä osana islantilaiseen maisemaan. Maaseudulla ne laiduntavat vapaasti suurina laumoina.

Islannissa ymmärtää Suomen graniittikalliolla kasvanutkin, ettei maailman luominen ole suinkaan päättynyt. Koko ajan tapahtuu. Islanti onkin Euroopan nuorin maa, joka vulkaanisuutensa vuoksi elää ja muuttuu jatkuvasti. Myvatnin alueella pohjoisessa Islannissa kiehuu, kuplii ja porisee – maaäiti se valmistaa keitoksiaan. Siinä keittiössä ei tuoksu vaan haisee: maan uumenista tunkee esiin rikinkatkua, joka sekoittuu vesihöyryihin. Laajoilla alueilla kuuta muistuttava maa on täysin elotonta – mikäpä moisessa menossa kasvaisikaan, paitsi maa itse.


Myvatnissa kuplii

Kansankylpylöitä Islannissa riittää geotermisen lämmön ansiosta, ja niissä mekin kävimme. Kaiken kruununa oli kuitenkin aito pieni kuuma lähde keskellä ei mitään pienen kävelymatkan päässä maantiestä, puron takana. Suomalaisittain tietysti yritimme Fridrikin yllyttäminä ennätystä. Ei, emme onnistuneet. 9 henkeä saimme sinne ahdettua ja 10 olisi tarvittu ennätyksen rikkomiseen. Better luck next time!


Kuuma lähde

Valtavia laavakenttiä ajellessaan kannattaa pitää mielessä, että saaressa on myös paljon näkymättömiä asukkaita, maahisia:

1980-luvulla rakennettiin Vesturlandin valtatietä aivan Reykjavíkin lähistöllä. Suunnitellulla tiellä oli suuri kivi, joka tietyti piti siirrettämän pois. Kun traktorit jyräsivät kohti kiveä, kummalliset vastoinkäymiset alkoivat: työkaluja särkyi ja työkoneet rupesivat reistailemaan. Ne saattoivat rikkoutua pienimmästäkin syystä. Koitti aika, jolloin kivi oli suistettava tieltä. Nyt rikkoutui puskutraktori. Tällöin insinöörit antoivat periksi: kivi päätettiin jättää rauhaan. Tämän jälkeen lakkasivat onnettomuudetkin. Vesturlandin väylä kulkee muuten suorana, mutta tekee mutkan yhden suuren kiven kohdalla. Siellä on maahisten koti. (www.iceland.org.fi)

Matkan tavoite saavutettiin, koko aiottu lenkki tehtiin ja valtava määrä majakoita nähtiin. Aamulennolla Keflavikista Helsinkiin istui nuhjuisennäköistä porukkaa tukka pystyssä ja silmät lurpallaan mutta huulillaan onnellinen hymy: Hieno reissu!


Krossnesvitin majakalla



Teksti : L Nikkilä
Kuvat: L Nikkilä
Sari Nuotio